Haastattelin Jaakko Oksaa pari kertaa helmi-maaliskuussa 2017. Talvi oli ollut mitä oudoin, välillä sadetta, lunta vaihdellen, jatkuvia liukkaita. Viimeisellä kerralla kuitenkin kaunis talvisää, kirkas auringonpaiste luvaten jo kevättä kun Jaakko, hänen tyttärensä Eija ja minä istuimme kotoisassa ja lämpimässä Oksan tuvassa. Jaakon tarinoista avautui näky siitä mitä kaikkea olikaan Suomen satavuotisen historian ensimmäisellä puoliskolla tapahtunut täällä Järventakana, Syrjän kulmassa.
Käytän haastattelussa 87-vuotiaasta Jaakko Oksasta vain etunimeä, olenhan minäkin hänet tuntenut jo nelisenkymmentä vuotta. Jaakon hauskat muistelut ja myös vakavat analyysit olen pyrkinyt tallentamaan tähän juttuuni mutta hänen hersyvä naurunsa ja pehmeästi soinnahtava hämäläinen murteensa välittyy ikävä kyllä heikosti. Mutta itse niistä sain nauttia tunteja häntä haastatellessani.
Syrjä ja koko Järventausta on osa Sajaniemeä. Kaupat ja kantatalot olivat Sajaniemessä. Välissä oli kuitenkin vettä, joka oli ylitettävä, ei huimaa matkaa, mutta vettä kuitenkin. Kesällä veneellä, talvella jään yli ja rospuuton aikaan ei mitenkään. Paitsi kiertämällä huonoa tietä pitkin, kaukaa. Sajaniemessä olivat myös työt ja raha, erityisesti Pälsin saha. Jaakon puheista minulle vasta valkeni kuinka suurta roolia Syrjän ranta näytteli liikennesolmuna. Varsinkin talvella nykyistä Kallaksentietä pitkin kuljetettiin valtavat määrät puutavaraa ensin Syrjän rantaan ja siitä eteenpäin jäätietä pitkin sahalle. Kesäisin tiellä liikkuivat suurin joukoin sahan työmiehet polkupyörineen Syrjän rantaan ja siitä veden yli veneillä. Veneitä oli paljon venerannassa. Kun ihmettelin eikö liikenne häirinnyt Syrjän talon väkeä, Jaakko naureskeli ettei sitä siihen aikaan ennen sotia ja jälkeenkään pidetty mitenkään erikoisena. Tuumasi ettei tänä päivänä moinen taitaisi enää onnistua. Muitakin "porttipaikkoja" Loppijärven ympärillä oli ja sama meininki.
Saha oli merkittävä työnantaja. Palkat olivat kylläkin melko kehnot mutta toisaalta työttömyys olisi ollut vakavampi asia, sillä mitään työttömyyssuojaa ei tietenkään ollut.
Aune Krohn kertoo jutussaan Muuan aitohämäläinen talo vanhoilta ajoilta miten nykyisen Kallaksentien varrella Syrjän veräjän jälkeen tulivat eri torpat. Tuntuivat olevan tuttuja paikkoja Krohnin tyttärille. Sieltä löytyi leikkikavereita kuten esimerkiksi Mäensyrjän Olga, nykyisten Kanervan sisarusten isomummu (ainakin näin Olga-mummu oli lastenlastenlapsilleen kertonut). Nämä torpat eivät olleet Syrjän torppia vaan Melkon, myöhemmin Wuorenrinteen, omistamia. Ja kauempana muiden kantatilojen. Mäenpään ja Mäensyrjän torpat sijaitsivat aivan vierekkäin Kallaksentien alussa. Mäensyrjän torpan rakennukset ovat kadonneet, mutta Mäenpään rakennukset ovat vielä pystyssä. Jaakon mukaan näiden torppien navetat sijaitsivat Järventaustantien toisella puolella ja ne oli rakennettu Syrjän piharakennusten hirsikehikoista. Hirret olivat kestävää tavaraa, niitä käytettiin moneen kertaan.
Jaakko syntyi Mäenpään torppaan. Isoisä Aatami Koskinen oli Melkon sukua, kuten usein torppa eli torppi niinkuin sitä täälläpäin kutsuttiin, oli joskus annettu nuoremmalle pojalle kun varsinainen omaisuus jäi vanhimmalle. Torppi oli kuitenkin torppi, taksvärkkeineen ja kaikkineen vaikka niinkuin sukulaisia jollain tapaa oltiin. Työtä oli paljon, elämä oli ankaraa. Jaakko syntyi 1930 torpan tyttärelle Lyylille ja hänen miehelleen Mikko Oksalle. Jaakolla ei ole itsellään muistoja Suomea koskettavasta vaikeasta vaiheesta eli 1918 ajoista. Vähän niistä vaiheista puhuttiin, arkoja asioita kun olivat. Mutta suvuissa tarinat tietenkin elivät. Kaksi hänen enoaan oli mukana kapinassa, joutuivat Hennalaan, josta heidät kuitenkin vapautettiin kun Lyyli-sisko kävi heidät noutamassa loppilaisen suojeluskuntalaisen Aino Sajantilan kanssa. Aino Sajantila oli nimestään huolimatta mies ja hän ilmeisesti järjesti useammankin punaisen vapautuksen. Sisällissota on kauhea asia, totesi Jaakko päätään puistellen. Vaikka niistä ajoista on jo sata vuotta. Pahoja tekoja oli molemmin puolin. Aatami Koskinen ei lunastanut torppaansa kuitenkaan torpparilain tultua, vaan vasta myöhemmin, sillä Wuorenrinteen veljekset puhuivat lunastusta vastaan. "Se oli Aatamin päätös" kertoo Jaakko. Useimmat kuitenkin lunastivat ja niin syntyi Järventaustaan suuri määrä pienviljelijöitä ja vireä Järventaustan Pienviljelijäyhdistys perustettiin heti jo 20-luvulla, ja oma talokin; Järventaustan Pirtti, saatiin aikaiseksi varhain. Melkoinen ponnistus pienviljelijöiltä. Mutta näistä vaiheista Jaakko oli vain kuullut.
Jaakon isä Mikko Oksa syntyi Pälsin talon rengin poikana. Hänestä kasvoi hevosten asiantuntija, joka osasi hampaista arvioida hevosen iän ja muutenkin pystyi arvioimaan mikä hevonen pystyi vielä saavutuksiin, mikä ei. Hänen hevososaamisensa olikin Mäenpään torppaan vävyksi tultuaan tärkeä lisä ansaitsemismahdollisuuksiin: hän ajoi talvet puutavaraa sahalle. Syksyllä hän yleensä osti hevosen, kun niitä oli kaupan maatöiden jäljiltä ja keväällä taas myi kun puunkuljetus loppui ja maamies hevosta tarvitsi. Mikko kierteli Stålhammar-Pälsin isännän kanssa markkinoita hevosia ostellen ja myyden. Asiantuntijuus oli erittäin tärkeää sillä helppoa oli tulla huijatuksi noilla markkinoilla.
Kun Jaakko puhuu lapsuutensa ja myöhemmin omista kokemuksistaan hevosista työkavereina tulee tupaan harras tunnelma. Hevoset olivat todella tärkeitä ja arvostettuja työkavereita raavaille miehille. Muutamassa kymmenessä vuodessa hevosen rooli on muuttunut: maaseutu on täyttynyt tyttöjen ja nuorten naisten lemmikkihevosista, joiden tarkoitus on aivan toinen.
Metsätöissä hevonen on mitä parhain apulainen Jaakon mielestä, työ on raskasta ja rankkaa, mutta hevosen kanssa työ sujuu metsää säästäen. Oman hevosen Jaakko hankki joskus armeijan jälkeen ja hevosia hänellä oli pitkälle 60-lukua vaikka traktoreitakin jo oli. Lämmöllä hän muistelee vanhoja työkavereitaan.
Lyyli ja Mikko Oksa ostivat Lopen kunnalta nykyisen Oksan tilan välirauhan aikana. Kunta oli lunastanut Syrjän tilasta maita asuttaakseen karjalaisia evakoita talvisodan jälkeen. Halukkaita ostajia ei kuitenkaan tullut, vaan useimmat palasivat toiveikkaina takaisin Karjalaan. Näinollen maita myytiin sitten muillekin. Jaakko oli 12 vuoden vanha kun he muuttivat, ja muistelee että heillekin rakennettiin navetta Syrjästä ostettuun hirsikehikkoon. Jaakko ja poikansa Mika Oksa pohtivat ettei taida enää kuitenkaan löytyä nykyisestä navetasta jälkiäkään noista hirsistä.
Lehmiä Jaakko muistelee heillä aina olleen. Kyllä yleensä joka torpassa ja töllissä oli ainakin yksi lehmä, josta kuitenkin aina jotain lisää tuli elantoon. Jostain heiniä sentään saatiin haalituksi vaikkei omia niittyjä ollutkaan. Lehmien hoito kuului aina naisille, niinkuin pikkukarjakin.
Jaakosta tuli jo nuorena isäntä kun isä Mikko halvaantui Jaakon ollessa armeijassa, ja menehtyi parin vuoden kuluttua uuteen aivoverenvuotoon. Jaakko jatkoi viljelyä, talvet metsätöitä tehden. Vaimo, Koivulan Maire, löytyi naapurista, lehmiä hankittiin lisää ja perhekin kasvoi.
Sähkö oli tullut 40-luvun lopussa, tiet paranivat, teitä ylittävät veräjät katosivat, autot kuljettivat maidon Elannon meijeriin Läyliäisiin, maailma muuttui hurjaa vauhtia. Mutta töitä piti tehdä ankarasti. Jaakon mielestä metsätöitä jaksoi tehdä kun oli jo nuoresta pitäen oppinut raskaaseen työhön. Katso myös Ahti Gåpån artikkeli Jaakko Oksa ja muutamia muita tukinkaatajia ja hevosmiehiä kuuden vuosikymmenen takaa jossa Jaakko muistelee millaista metsätyöt olivat 50- ja 60-luvulla.
Kysyessäni mitä Loppijärvi merkitsi Jaakolle, tuli nopeasti ja vakaa vastaus: uimista ja uimisen riemua! Monet muutkin ovat kertoneet kuinka uiminen oli tärkeä rentoutumismuoto täällä Järventaustassa. Ilon ja nautinnon lähde. On muistettava, että kesäisin Järventaustassa aurinko laskee Loppijärveen kullaten alkuillasta maiseman, hongat ja rannan ja päätyen lopuksi usein mahtavan värikkääseen auringonlaskuun. Ilta on pitkä ja valoisa luoden mahdollisuuden rentouttavaan ja sosiaaliseen uimatuokioon esimerkiksi kyläläisten uimarannalla Syrjässä. Kirkasvetinen järvi, sen hiekkapohja antoivat upean taustan lasten ja nuorten kokoontumiselle. Jaakon mukaan tuli nuorisoa kaukaakin polkupyörillä uimaan. Raskaan työpäivän päätteeksi jaksettiin tulla nauttimaan.
Järvi merkitsi joillekin myös kalastusta, ruuan jatketta. Mutta kaikki eivät kalastaneet, kuten ei Oksallakaan vaikka vene aina omistettiin. Särkijärven/Koivulan Jussi poikineen olivat kylläkin kovia kalamiehiä ja metsästivätkin. Oksalla ei ollut koskaan pyssyä. Ravustus oli myös täysin vierasta, vaikka esimerkiksi jo Godenhjelmien aikaan 1800-luvun lopussa herrasväki ravusti innokkaasti ja rapuja oli todella paljon vielä 1960-luvulle asti.
Järvestä saatiin tietysti myös jäät kevättalvella maidon jäähdytykseen. Ja taas isoja kuormia kuljetettiin pitkin harjun reunaa Syrjän rannasta.
Godenhjelmit sukulaisineen toivat kesävieraiden aikakauden Syrjään ja Järventaustaan 1800-luvun lopusta aina 1900-luvun alkuun. Lemmettään asettui Syrjän sukulaisia kesäisin, ja sota-ajan jälkeen Järventaustan rannat myytiin pikkuhiljaa kesäloppilaisille. Järvelle tuli uusi käyttömuoto. Markkula tehtiin Syrjän riihestä Syrjästä lohkotulle palstalle (taas kerran hirsikehikolle uusiokäyttö). Omaleimaista oli että kesävieraat, vaikkakin viettivät toisaalta omaa elämäänsä pitäen yllä yhteyksiä kaupunkielämäänsä ja ulkomaihinkin, olivat myös toisaalta osa Järventaustan arkea. Palveluita, maitotinkiä ja muuta käytettiin. Järventaustan miehet tuntuivat kaikki olevan talojen rakentajia. Paikalliset niitä huviloita rannoille rakensivat, kuten Koivulan Jussi poikineen Markkulan 1947-1951.
"Toivion Selma" toteaa Jaakko ponnekkaasti. Toivion Selma on ollut ainoa opettaja joka on Jaakkoa opettanut. Hän opetti kaikki, myös poikien käsityöt. Selma Toivio tuntuu todella olleen hyvin vaikuttava opettaja Järventakana. Ristiriitainenkin hahmo, mutta toisaalta Jaakko puolustaa entistä opettajaansa pitäen häntä oikeudenmukaisena, vaikka kovaa kuria pitikin. Mutta kovaa kuria tarvittiinkin, naurahtelee Jaakko. Joskus taisi opettaja ottaa niskasta kiinni häntäkin. Mutta syystä kyllä.
Koulutien Jaakko muistaa aika kehnona, oikeastaan vain kärrypolku, jota hänkin kulki paljain jaloin kun kaksi ensimmäistä kouluvuotta suoritettiin kesäaikaan parin viikon kurssilla keväin ja syksyin.
Sota kosketti Järventaustalaisiakin. Nuoria miehiä menehtyi. Jaakko muistaa kuinka pommikoneet lensivät kohti Riihimäkeä ja Tamperetta. Särkijärven veljeksistä kaksi kaatui, ja Jaakko muistaa dramaattisen tapahtuman kun toista veljestä oltiin siunaamassa Lopen kirkolla. Neuvostoliiton pommikoneet ilmestyivät yllättäen ja alkoivat pommittaa kirkkoa. Siunaustilaisuus oli siirrettävä iltaan pimennysverhojen taakse. Jaakon Lyyli-äiti osallistui hautajaisiin. Mutta eniten nuoren pojan mieleen oli painunut kun kotona olevat seurasivat pommikoneita, jotka lensivät matalalla pellon päällä nousten harjun yli ja järven poikki kohti Lopen kirkkoa. Koneet olivat todella matalalla. Tavallisella pyssyllä olisi niitä voinut ampua, päivitteli Jaakko. Mutta Oksalla ei ollut koskaan ollut pyssyä, eikä kai muutenkaan olisi ollut hyvä idea.
Elettiin 40-50-luvun vaihdetta. Nuorison tarve juhlia, riemuita ja erityisesti tanssia sodan jälkeen oli valtava. Sitä on kuvattu niin filmeissä kuin kirjallisuudessa. Järventaka ei ollut mikään poikkeus. Täältä löytyi oiva paikkakin: Järventaustan Pirtti. Ongelma oli ettei tahtonut löytyä soittajia. Tästä Jaakko ja hänen kaverinsa Mäkelä-Pälsiltä keksivät oivan idean: levyt ja levysoitin!! Joku oli kertonut että Musiikki-Fazerin ikkunassa Helsingissä oli näytillä hieno levysoitin, ja sitä Järventaustan pojat lähtivät katsomaan. Kaupat tuli ja mukaan lähti myös pino savikiekkoja. Ja Järventaustan ensimmäiset tiskijukat lähtivät pyörittämään bisnestään levytanssien muodossa. Jaakko muistelee naurahtaen ettei siitä kyllä mitään kultakaivosta tullut, mutta ehkä he omilleen pääsivät. Jaakko muisteleekin että he kävivät ainakin muutaman kerran ostamassa uusia levyjäkin Musiikki-Fazerilta, uusien tuulien mukana kun oli pysyttävä.
Mika Oksa kertoo että soitin, joka oli viimeistä huutoa silloin, on vielä tallessa, ja levyjäkin aika pino. Mikä olisikaan hienompaa kuin nostalgiset levytanssit Pirtillä, 50-luvun alun muotivaatteissa joraten.
...totesi Jaakko haastattelun lopuksi. Niin varmaan onkin, niin yhteiskunnallisesti kuin taloudellisestikin, mutta erityisesti teknistymisen myötä maailma on todella erilainen kuin 30-luvulla Jaakon syntyessä. Elämme tietysti tätä aikaa, mutta on hyvä muistaa mistä olemme tulleet.
Markkulassa 20.3.2017
Pirjo Juhela
Markkulan, Syrjän naapurin, "emäntä", kesäloppilainen vuodesta 1967
